Tuimia lähtöilmeitä Oulun lentokentällä.

Karttaharjoitus Reykjavikin asentopaikassa.

Tuostako kannattaisi mennä?

Meikäläisen vaatimaton keitto....

....vastaan tosi miesten verinen valaspihvi.

Siinä ja siinä, alkaako hylkiä vai ei.

Tulevat päivät mietityttävät.

18.6.2008

Boeing 737:n pyörät karahtavat kentän pintaan; lento FI 0343 Helsinki-Vantaalta Keflavikiin on saapunut oikeaan paikkaan, luvattuun aikaan. Ei paha! Jos vielä lähtöpään kenttämiehet ovat onnistuneet pakkaamaan laukut oikeaan koneeseen, niin vielä vain paranee.

Ovat. Poromies-Timo kerää kaikkien kolmen rahtitavarat kärryynsä. Kaima-Pekalle ja minulle jäävät ainoastaan käsipakaasit. Selitän Kaimalle jotain tuiki tärkeää asiaa, johon tullimiesten mielestä liittyy niin paljon hämärää, että meidät otetaan tarkastukseen. Mitään huomautettavaa ei löydy. Miten voisikaan, sillä kaikki sallitut ja ylimääräiset taikajuomat ja tupakat ovat jo siirtyneet Poromiehen mukana tullialueen toiselle puolelle!

Meille on tullut noutaja: Stefon Sigurdssonin, Poromiehen liikekumppanin, jonka minäkin olen tavannut muutama vuosi sitten, jykevä hahmo erottuu tulohallissa. Ravistellaan käsiä, sanotaan nimiä. Stefon johdattaa meidät parkkipaikalle. Kiipeämme hänen ökymaasturiinsa, ja keula kääntyy kohti Reykjavikia.

Tien oikealle puolelle jää amerikkalaisten pari vuotta sitten tyhjentynyt tukikohta. Stefon kertoo tukikohdan aktiiviajan vaikutuksista islantilaisten elämään ja ajasta tukikohdan sulkeuduttua. Aidan takana olevat kasarmit näyttävät uudenaikaisilta mutta tyhjinä kovin oudoilta. Ei niin ristin sielua ole näkyvissä. Tuo aitaus täytyy vielä katsastaa tarkemmin tulevan viikon aikana.

Valtaisat laavakivikentät levittäytyvät tien molemmin puolin. Ennen kuukävelyään heinäkuussa 1969 Neil Armstrong kävi tässä kivikossa harjoittelemassa kuolematonta lausahdustaan ”That's one small step for man, but one giant leap for mankind”. Ilmankos se sitten kuun kamaralla lausuttuna kuulostikin niin harkitun huolettoman spontaanilta.

Stefon arvuuttaa vasemmalla horisontissa erottuvan lumipeitteisen vuoren etäisyyttä meistä. Emme osu lähimaillekaan. Stefon sanoo sen olevan noin 130 kilometrin päässä. Se on aktiivinen tulivuori nimeltään Snöfjell, purkautuessaan todellinen uhka Reykjavikille. Siellä on myös jäätikkö, jonne johtaa lähes ajokelvoton tieura. Poromies ja Kaima katselevat osoitettuun suuntaan ja näyttävät kumman mietteliäiltä.

Kirjaudumme yöksi hostelliin, heitämme laukut huoneeseen ja lähdemme Stefonin tarjoamalle kiertoajelulle Reykjavikin keskustaan. Laugavegurilta eteenpäin tunnistan kaikki paikat. Tuon tietämykseni varovasti esiin useampaankin otteeseen. Muut eivät vain osaa antaa asialle sen ansaitsemaa arvostusta. Tunteroisen mittaisen ajelun jälkeen Stefon heittää meidät yöpaikkaamme. Hän esittelee meille vielä kartalta paikkoja, joissa meidän kannattaisi vierailla. Kirjaamme vinkit muistiimme. Sitten hänen pitääkin jo kiirehtiä jonnekin muualle, jotain toista kiirettä pitämään. Ravistellaan käsiä, ja Stefon kutsuu meidät syömään illallista ravintolaansa viikon päästä. Lupaamme.

Järjestelemme huoneessa tavaroitamme seuraavaa päivää varten. Poromiehen Helsinki-Vantaalta hankkimien muovipullojen määrä kiinnittää huomiomme. Niitä on ainakin tuplasti se, mitä me kaksi ymmärtämättömämpää tajusimme mukaamme varata. Poromies pakkaa pullonsa putkikassiin. Kaima ehdottaa hänelle uuden hakemuksen tekemistä saamelaisstatuksen saamiseksi; noilta osin asian pitäisi olla kunnossa. Varmaan tällä kertaa status heltiäisi.

Lähdemme syömään. Juttelemme kalastuksen merkityksestä Islannin taloudelle. Kerron junioreille vanhoista hyvistä ajoista, jolloin valaskin oli vielä kala. Molemmat tuntuvat hienokseltaan kummeksuvan väitettäni, mutta toki uskovat kun kerron alakoulun uskonnon opettajamme paatoksellisin äänenpainoin esittämästä kertomuksesta Joonasta valaskalan vatsassa. Nyökyttelevät, kun korostan siinä asemassa olevan kansankynttilän vain harvoin valehtelevan.

Pojat tilaavat valaspaistit. Joonan ankea kohtalo painaa minua sen verran, että tyydyn astetta kevyempään illalliseen.

Poromiehen pyörästä ei ole vielä täyttä varmuutta. Viikon vuokra on kuitenkin noin 1000 euron tietämillä, ja vuokrafirmakin tuntuu hieman epämääräiseltä. Valuutta-avaimen avulla laskemme Kaiman ja minun pyörien viikkovuokran euroissa. Tulokseksi saamme noin 850 euroa. Soitan Hafsteinnille, vuokraisännällemme, ja kysyn löytyisikö vielä kolmatta pyörää viikoksi. Löytyy, ja sama Kawasaki KLR 650 kuin meillekin. Varaan sen Poromiehelle. Hafsteinn lupaa lähettää aamulla kaverinsa Andrin hakemaan meidät vuokratallille. Sanon sen sopivan meille mainiosti.