Jersey, 1992

12.5.1992

Minä olen nyt lakisääteisellä jatko-opintolukukaudella, jota kateelliset kutsuvat sapatiksi. Se napsahtaa meikäläisille aina joka seitsemäs vuosi. Olen ilmoittanut tiedekuntaan tekeväni opinto- ja kulttuurimatkan Englantiin. Asiaan kuuluvan apurahan olen siihen myös saanut. Ja nyt kun Ollikin on saanut latunsa höylätyksi tälle talvelle, hän on luvannut lähteä mukaan varmistamaan opintomatkan onnistumisen. Oikein hyvä noin.

Mikon ja Ollin lintupönttöurakka on ollut jo päivän verran valmiina, joten ei muuta kuin tien päälle. Tämä ensimmäinen päivä on aina pelkkää ajamista, iltalautalle kun on pakko ehtiä.

Mustasaaren Shellin kahviossa Liikkuvan Poliisin moottoripyöräsellainen tulee reukku vyöllä ja pyytää luvan saada istua samaan pöytään kanssamme. No, tämän kerran.

Tämä jotensakin rehvakas ja rempseä nuorempi konstaapeli osoittautuu goretexien ja K-mallin Bemareiden kiivaaksi vastustajaksi. Kaveri kertoo käyneensä motskarilla Saksassa asti, johon Olli, että “ihan tosi?”. Uusi ystävämme kutsuu saksalaisia leikkisästi “jutkujengrillausporukaksi”. Saako sitä virantoimituksessa oleva virkamies ihan mitä tahansa suustaan päästää?

En lupaa luopua goretexeistäni enkä kääriä Bemarin mustaa laatikkoa tinapaperiin. Lauetkoon sitten, jos on lauetakseen.

Lähtiessään tämä vankkumaton väkivallan virkamies lupaa järjestää meille vapaan nopeuden taipaleen Vaasan ja Porin välille, jos haluamme. Yksi puhelinsoitto vain, niin homma on OK. No, emme me halua.

Viipotamme kohti Turkua. Pohdin mielessäni, mistä se kaveri tiesi, että kun Bemarilla ajaa päivän, illalla jalkapohjat näyttävät samalta kuin niitä olisi kunnolla hakattu pampulla. Lähinnä epäilen tuon nokialaisena nuorisokasvattajana tunnetun patukan tehoa. Sen verran minäkin olen Bemarilla ajanut. No, pitää kysyä asiaa Reiskalta. Hänelläkin on BMW ja mahdollisesti kokemusta nokialaisestakin.

Mainitsen ajatuksistani Ollillekin. Hän pitää Reiskaa alansa hallitsevana ammattimiehenä ja vakuuttaa asian tarkastamisen olevan vallan oivallisen idean.

Poikkeamme Porissa, ja sitten tullaankin jo Turkuun.

Olen päivän aikana aavistellut Ollin puheista tavallista vakavamman naissuhteen olemassa olon. Illalla asia varmistuu. Neidon nimi on Seija, mutta niin vakavalla tolalla suhde ei toki ole, että se estäisi reissuun lähtemisen. Asiat tuntuvat Ollilla edelleenkin olevan omassa oikeassa arvojärjestyksessään. Saa sitten nähdä, jos Olliltakin vielä joskus housut käännetään.

Lautalla naureskelemme vielä Mustasaaren tuttavallemme. Kerron Ollille illan ratoksi tarinan toisesta vankkumattomasta virkamiehestä:

Majuri Niilo Pärmi toimi sodan aikana komentajana rangaistuspataljoonassa, johon koottiin vankiloista konnia isänmaata puolustamaan. Majuri Pärmi oli tunnettu pehmeästä t-konsonantistaan sekä ihastuksestaan käyttää sivistyssanoja, joiden käyttö ei aina kyllä oikein luonnistanut.

Pataljoonalle oli annettu niin hankala taistelutehtävä, että käskynjaolla muut upseerit pudistelivat päitään tehtävän kuullessaan. Siihen Pärmi, että “Duoda, duoda. Minä huomaan, että herrat ovat hyvin pessimisdisiä. Mutta kyllä minä kuitenkin olen vankkumaton onanisti”.

[ Pääsivulle ]