Mosel, 1989

6.6.1989

Aina ei ole kovin helppoa lähteä reissuun tien päälle – oikeastaan tuskin koskaan on. Kotona jatkuva kattoremontti hallitsee ajatuksia. Jäiköhän sinne nyt jotain sellaista, jossa olisi ollut pakko olla mukana? No, annetaanpa nyt ammattimiesporukan hoitaa rakennushommat, ja puhelimessahan asioista voidaan aina neuvotella.

Niin, että tässä sitä taas mennä viipotetaan kohti etelää. Naapurin Timppa on tällä kertaa mukana. Eiköhän me pärjätä, vaikka tihkusade jatkuu, ja sumu on paikoitellen kuin seinä. Pian ollaan kuitenkin jo Kokkolassa. Paikat ovat tuttuja, sillä olen kulkenut tätä kasitietä 60-luvun alusta asti; ensi alkuun isän ja äidin kyydissä kesämökille Satakuntaan, myöhemmin omin nokkineni.

Mistä tulikin mieleeni: Hieman Kokkolan pohjoispuolella, lähellä Pietarsaareen johtavan rantatien risteystä, on historiallinen paikka. Tien oikeassa reunassa pohjoisesta tultaessa on kolmikerroksinen kivitalo, joka näytteli tärkeää osaa 60-luvun alussa ns. suuressa margariinisodassa.

Ilmari Turja, silloinen Uuden Kuvalehden päätoimittaja, oli onkinut jostakin selville, että Paasivaaran margariinin valmistuksessa käytettiin ihmisravinnoksi sopimattomia rasvoja. Toisin sanoen kissojen ja koirien raatoja sekä vanhuuttaan tai muuten vain ikävään kuolleiden muidenkin elukoiden rasvoja keitettiin margariinin perusaineeksi tuossa rakennuksessa.

No, Turjan lehdelle kävi kalpaten, kun lähestulkoon kaikki ilmoitustulot lakkasivat. Kaplakkaa käsiteltiin tietysti useissakin oikeusasteissa. Tuomioitakin muistaakseni jaettiin.

Mutta asian teki varsinaisesti mielenkiintoiseksi se seikka, että Isä Aurinkoinen – vanha kunnon Josif Vissaronovits Stalin – oli jonkin verran aikaisemmin kadonnut mystisellä tavalla mausoleumistaan Moskovassa. Pahat kielet tiesivät kertoa, että tunnettu suomisyöjä olisi lopulta saanut maistaa omaa lääkettään. Ajatus tuntuu vieläkin niin kutkuttavalta, että kiusaus tarinan uskomiseen on suuri.

Jotenkin, synkällä tavalla, minusta tuntuu, ettei tämä ole aivan ensimmäinen kerta, kun reissuun lähtiessä sataa. Asiaa ei kannata mielessään vatvoa sen pitemmälle; sataa niin kauan kuin itsellään lakkaa.

Vaasan eteläpuolella maisemaankin tulee taas hieman avaruutta. Mukava katsella vähän ympärilleen. Kasvihuoneita on joka paikassa. Niissä kasvatetaan lasivillassa tipan avulla tomaatteja, joista kyllä sokkotesteissä ei voi varmuudella sanoa syökö tomaattia vai naurista. Mutta ovathan ne toki Suomessa kasvatettuja.

Kun katselee taloja ja niiden pihapiirejä, ainakin minun silmääni näyttää siltä, ettei tällä meidän kielivähemmistöllämme niin kovin kauhean huonosti mene. Siitäkin huolimatta, että me enemmistöläiset heitä kuulemma kaikin keinoin sorramme ja painostamme. Toivottavasti pihoilla seisovat pari Volvoa, leikkuupuimuri ja viimeisintä vuosimallia oleva Valmet hieman tuovat lohtua alakuloon ja mielipahaan.

Mutta pakko myöntää, että kaikin puolin fiksua väkeä nämä rantaruotsalaiset ovat. Onhan esimerkiksi maamme talouselämän johtohenkilöistä suurin osa äidinkieleltään ruotsalaisia. Samaa alkuperää oleva väki on paljolti onnistunut miehittämään myös kulttuurielämän näkyvimmät paikat. Kummallista. Mistähän mahtaa johtua?

Ostan Ulvilan TB:ltä digitaalisen rannekellon viidellätoista markalla. Tiedä, missä sitä vielä tarvitaan. Sitten vain Rauman ohi ja ollaan Turussa. Yöksi laivaan.

Kuulen jostakin, että Tianamein, entisen Taivaallisen Rauhan, aukiolla Pekingissä säpinä sen kuin lisääntyy.

[ Pääsivulle ]